Mulla on täällä piharakennuksessa koloisten luonnonkivimuurien ympäröimänä viinikellari. Sinne olen huvin vuoksi kerännyt nyt viimeisen puolen vuoden ajan supermarketista viinejä. Tiedättehän, ne ovat täällä edullisia.
Muutama pullo kerrallaan on kulkeutunut marketista kellariini kypsymään ja ns. viinimarkkinoiden aikaan syksyllä jopa pari kuuden pullon Cote de Rhone-keissiäkin tuli hankittua. Rakastan nimittäin täkäläistä kuumaa talviviiniä, Vin Chaudia johon tuota viiniä tulee käytettyä pullokaupalla joulusesongin aikana ja jonka reseptiä olenkin jakanut vuosittain La Petite Provencen jouluasiakkaille. Ehkä sinäkin olet sellaisen joskus saanut.
Noh, muutamista viinipulloista huolimatta, pääasiassa kellarissani säilön kotivaraa, johtuen säälittävän vähäisistä säilytystiloista keittiössäni. Usein päivän aikana kipaisen ulos noutamaan jotain pikkukellaristani kivuten tällä terassoidulla rinnetontillani muutaman sammaloituneen kiviportaan verran, alta oliivipuun ja ohi mikroskooppisen yrtti"tarhani". Nautin joka askeleesta. Niin tänäänkin. Poika tahtoi laittaa itse nuudelia. Yhdessä sitten ahtauduttiin pieneen kellariin etsimään niitä pikanuudelipusseja pölyttyneiltä hyllyiltä.
Siinä sitten pienessä parin neliön umpitilassa katseeni osui kynnyksen sisäpuolella johonkin tummaan, kuin köydenpätkään. Jäin sitä vähän miettimään, kun en muistanut ennen moista lattialla nähneeni. Pohdin, josko se on jopa vanha sähkökaapeli, kun huomasinkin "kaapelissa" kuviointia. Tummia läikkiä ja hyi-että, olin yhtäkkiä kuin jossain näkemässäni painajaisunessa. Rauhallisesti ohjasin pojan ulos kellarista, yli "köydenpätkän" ja palasin pian rautalapion kourassa, valmiina iskemään iljetyksen kuoliaaksi. Edelleen hieman toiveikkaana, jospa se olisikin jokin kaapelinjämä.
Juu, siellä se edelleen lojui, kuin ennenkin. Kohotin lapion ja annoin palaa. Iskin ohi ja kaapeli-saakeli luikersi oitis pakoon lämpöeristeiden väliin seinärakenteisiin! Se oli virhe minulta.
Sinne tosiaan meni - ja minä olin täysin avuton.
Googlaamaan: serpents Alpes Maritimes, ja sieltä pääsinkin sitten jo näkemään, että tämähän on jokin minulle aiemmin täysin tuntematon pieni ruskea kyylajike! Puree ja on myrkyllinen. Tosi kiva. Onneksi pienikokoinen eikä hurjan myrkyllinen ihmiselle, mutta kyy kummiskin.
Ei muuta kuin soittamaan ranskalaisen pikkukylän kaikkien asukkaiden turvalliselle isähahmolle, pormestarintoimistolle. Aah, että onkin tuollainen suloinen, kaikenkokoava ja kaiken tietävä turvataho olemassa tällaiselle yksinasuvalle usein neuvoa tarvitsevalle naisasukille!
Sain sihteeriltä äidilliset neuvot avata kellarin ovi siinä toivossa, että pikkunahkiainen päättäisi käydä ovesta ulos ja jättää pienen kellarini. Jollei lähtisi, voisin soittaa paikalliset palomiehet paikalle ittiäistä häätämään tai hakemaan pois. Ah, apua oli saatavilla siis.
Avasin oven, käärme ei ilmestynyt päivään takaisin.
Seuraavana aamuna se ovela oli jälleen torkkumassa kellarin kynnyksellä. Pöh. Asensin sitten kaikenmaailman äänitaajuuskarkottimet ja jätin oven apposen auki viileään ilmaan yöt ja päivät. Nyt ei ole tyyppiä sitten enää näkynyt, mutta olisiko kuitenkin viileässä viihtynyt paremmin siellä lämpöeristeiden välissä...kuka ties. Jos kerran oli valinnut kellarini talviasunnokseen. Tiedä vaikka olisi siellä kukkunut jo useammankin talven - minun tietämättäni.
Kunhan ei meidän päälle hyökkää. En oikein voi niitä urheita palomiehiäkään (jotka ovat täällä Ranskassa käsittämättömän hyvän näköisiä, muuten!) paikalle kutsua, kun ei matoa edes missään näy.
Sormet ristiin ja elämä jatkuu.
Kotisuomessa olen nistinyt useammankin kyykäärmeen. Tämäkin olisi päässyt kyllä hengestään, jos olisin vain ekalla lapioniskemällä häneen osunut. Villinainen oli päästä valloilleen. Nyt jo vähän säälittää tuo pieni matonen. Oli kai hyvä, etten sitä rassukkaa tappanut.
Jokaisessa paratiisissa onkin ehkä jossain käärme. Niin täälläkin <3
Lämmöllä, Katariina